Kirkolliskokouksessa puhetta miehestä

Julkaisen Teuvo. V. Riikosen luvalla osan hänen pitämästään puheenvuorosta kirkolliskokouksen syysistunnossa.

Mielestäni hänen puheenvuorossa on paljon ajattelemisen aihetta ja sopivaa tekstiä isänpäivän alla. (Lue koko puheenvuoro www.evl.fi -sivulla).

Oman puheenvuoroni pääteema onkin tässä. Miten suomalaisella miehellä menee kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Olen tätä taustaa vasten käynyt tämän kirjan aivan perinpohjaisesti läpi. Heti alkuun sanon, että tämä ei ole salaliitto suomalaisia naisia vastaan.
Sivulla 134 puhutaan varhaisnuorisotyön osallistumismäärien laskusta, jota ei voi tulkita pelkästään ikäluokkien pienenemisellä, kun laskua on yhdeksän prosenttia. Sama on nähtävissä partiotoiminnassa. Sivulla 43 puhutaan ateistiksi ilmoittautuneista, joista kaksi kertaa enemmän on miehiä kuin naisia. Sivulla 60 mainitaan aikuisena kastetuista, joista miehet ovat vähemmistöä kun enemmän aikuisena kastettuja on naisia. Sivulla 64 puhutaan kirkosta eronneista tai sitä harkitsevista, joista enemmistö on miehiä. Sivulla 35 aktiivisesti Raamattua lukevista enemmistö on naisia. Perheneuvonnan asiakkaista sivulla 160 miehiä on 40 % ja lähetystyössä sivun 224 mukaan 36 % on miehiä. Sitten hälyttävä luku: sivulla 284 nuoriso ja diakoniatyön alalle hakeutuvista enää vain 16 % on miehiä. Teologisissa tiedekunnissa tilanne on vähän parempi, kun 30 % hakijoista on miehiä. Tämän seurauksena uusista papeista 40 % on miehiä. Seurakunnan työntekijöistä miehiä on enää 29 %, siis naisia 71 %. Kirkkovaltuustoissa sivulla 332 miehiä 44 %, seurakuntaneuvostossa melkein päästään tasoihin, 49 %.

Hyvät ystävät, ei ole ihme, että sivulla 303 alhaalla sanotaan: miesten rekrytointiin on kiinnitettävä huomiota. Onko tässä sitten mitään missä miehet pärjäisivät? Vastaus on, sivulla 280 kerrotaan, että kertomuskaudella annettiin papeille kahdeksan varoitusta ja määräajaksi erotettiin 15 pappia, kaikki olivat miehiä. Ei ihme, että sivulla 378 sanotaan, että vangeista miehiä on 93 %. Kertomuskaudella erosi kahdeksan pappia, heistä miehiä oli kuusi ja ilmeisesti kaksi naista, jotka ovat nähneet tämän onnettoman miehen osan, ja eronneet lojaalisuudesta näitä miehiä kohtaan. Onko mies missään voitolla? Yksi kohta löytyy, sivulla 46, eikä ihme, kaiken tämän jälkeen lähes puolet eli 46 % miehistä ajatteli kuoleman merkitsevän kaiken elämän päättymistä. En yhtään ihmettele tällaisten tilastojen jälkeen.

Arvoisat ja kunnioitetut naiset, kaikesta muusta me miehet olemme valmiit luopumaan, mutta emme hautapaikasta.

Mikä on johtopäätös? Miehillä menee tällä hetkellä yhteiskunnassa huonosti. Jorma Ollila kiinnitti tähän huomiota pari vuotta sitten. Armeijan kutsunnoissa yhä useampi mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Raaoissa väkivaltarikoksissa miehet loistavat lööpeissä. Samanaikaisesti olemme huolestuneet, jos yksi rauhanturvaaja kuolee kriisinhallintatehtävissä. Asiasta nousee suurempi häly kuin niiden kahden kolmen tuhannen miehen kohdalla, jotka vuosittain kuolevat alkoholin väärinkäytön seurauksena. Me osaamme verkostoitua, käyttää tekniikkaa, me tunnemme trendit, visiot ja missiot, mutta me emme enää tunnista sitä pientä poikaa ja murrosikäistä nuorta, jonka syrjäytyminen alkaa jo ennen täysi-ikäisyyttä. Kun hän täyttää 18, olemme jo menettäneet hänet. Yhteiskuntaamme on tullut kokonaan uusi ilmiö, jota kuvaan kahdella sanalla, "kasvoton ahdistus". Samanaikaisesti miehet loistavat poissaolollaan monista seurakunnan tilaisuuksista, ainoa missä heitä näkyy, on kapakat, urheilukilpailuiden katsomot, muut vastaavat ja kuntien luottamustoimet. Mikä avuksi ja ehdotus.

Ensiksi, nyt on satsattava perinteiseen poikatyöhön poikien ehdolla. Edesmenneen Sulo Karpion sanoin "jokainen poika on voitettava Kristukselle". Siis reipasta toimintaa, vauhtia ja vipinää, johon tuodaan Kristuksen evankeliumi. Toiseksi, kirkon tulisi nyt oikeasti kuunnella niitä, joilla on kokemusta miesten tavoittamisesta. Virassa olevat sotilaspapit saavat enemmän aikaan kuin mitkään mainostoimistojen tekopirteät kampanjat. On myös oikeasti kuunneltava niitä, jotka tekevät seurakunnissa yhteistyötä esimerkiksi urheilutoiminnan kanssa sekä niitä kristillisiä herätysliikkeitä, järjestöjä, jotka tekevät selkeän kohdennetusti miestyötä. Kolmanneksi kirkon on kiinnitettävä huomiota käyttämäänsä kieleen, se on liikaa pikkusievää lepertelyä ja heliseviä vaskia, joista mies on yhtä pihalla kuin Jurvan susi. Neljänneksi on oikeasti mietittävä miehille tarkoitettuja toimintamuotoja, onko toiminta miesten ehdoilla, joissa miehillä on konkreettista toimintaa, joissa heihin luotetaan ja joissa heidän maallikkoaktiivisuutta oikeasti arvostetaan.

Lopuksi: Kirkon nelivuotiskertomus antaa mielestäni erinomaisen kuvan kirkkomme tämänhetkisestä tilanteesta. Kirja kuvaa hyvin toimintaympäristön muutokset, esittelee työalat ja osaa tarkkaan laskea tilastot. Sen pohjalta on helppo tehdä strategisia valintoja. Sitä ennen on hyvä muistaa, mitä se strategia tarkoitti. Sehän on sotaterminologiaa, jonka ydin on "älä anna tulla yllätetyksi itseäsi". Suomalainen mies on jo monta kertaa yllättänyt kirkon olemalla poissa. Tällä vauhdilla voimme muutaman kymmenen vuoden kuluttua perustaa kirkkomuseon, johon sijoitetaan se viimeinen seurakuntamiehen jäämistö muistoksi tuleville sukupolville ajasta, jolloin kirkossa on nähty vielä yksi mies.

Lopussa sivulla 389 on pieni lause, josta lainaan vain alkuosan: "Vaikka hengellisen elämän syvin olemus ei avaudu inhimilliseen arviointiin". Näinhän se on, kyse on yhdestä sanasta, joka esiintyy tässä kirjassa, mutta sen lopussa on aina toinen sana, sana, "liike". Itsenäisenä sana herätys ei ole. Siis herätys. Olisiko siitä nyt apua. Palkkaisimmeko jonkun hiippakuntakonsultin asiaa valmistelemaan, vai merkitsisimmekö asian vain tiedoksi kirkkohallitukselle. Voimme tehdä molemmat, mutta niillä ei ole merkitystä, koska herätys on asia, joka annetaan. Emme sitä ota, emme sitä suunnittele, mutta jos Jumala armossaan näkee, se voidaan antaa.

Kokemuksesta ja kirkon historiasta tiedämme, että usein herätyksiä edeltää kolme asiaa: Ensimmäinen asia on rukoileva äiti. Kyseessä voi olla myös rukoileva isä, setä, täti, ukki tai mummi tai kuka tahansa, mutta olisiko nyt aika rukoilla vanhan körttivirren sanoin: "Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen" vai tyydymmekö entisen miehen lähetysrukoukseen: "Herra, tässä olen, lähetä joku sisar". Olisiko nyt rukouksen aika, Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua.

Toiseksi Jumalan sanan opetus. Hengellisiä herätyksiä on usein edeltänyt voimakas kristillinen kasvatustyö ja Jumalan sanan opettaminen. Kirkko on liikaa ulkoistanut systemaattisen Raamatun opetuksen oman kirkkomme ulkopuolisille tekijöille. Muutamia herätysliikkeitä, yhdistyksiä, joitakin paikallisseurakuntia lukuun ottamatta Raamatun opettaminen kirkossamme on luokattoman heikkoa. Jumalan sana synnyttää uskoa ja uutta elämää eli herätystä.

Kolmanneksi ja viimeiseksi. Kuritettu kansa. Aina silloin tällöin kun kansalla on mennyt huonosti, seurakuntien sanoma saa kaikupohjaa. Onko niin, että meillä menee kuitenkin kirkkona liian hyvin. Olemmeko pöhöttyneet taloudelliseen vakauteen, työntekijöiden määrään ja asemaamme yhteiskunnassa. Onko niin, että meitä ei ole vielä kuritettu tarpeeksi. Vain siitäkö voi nousta rukous, jossa uskomme Herramme - Malmivaaran sanoin - "nostavan kansamme kuoleman yöstä", jotta taivaasta maan yli tuulisi.

Ei voi muuta sanoa kuin: Aamen!

Henrik

P.S. Viittaukset liittyvät kirkkomme nelivuotiskatsaukseen.

Henrik